Nykypäivän nettimaailma on aika jännä. Paitsi että täällä voi julkaista kirjoja, liikkuu tieto muukin rivakasti. Viime kesänä ostin Isonkyrön 1700-luvun markkinoilta itselleni hopealusikasta tehdyt korvakorut. Rakastan näyttäviä, erikoisia korvakoruja, ja nämä olivat juuri sitä. Sittemmin netissä surffatessani löysin useitakin lusikkakorujen tekijöitä. Koruille vain kertyi hintaa - ymmärrän toki käsityön arvon, mutta kaikkeen ei ole varaa, varsinkin, kun jotakin osaa tehdä myös itse.
Niin innoissani en sentään ollut, että olisin uhrannut koruiksi omia rippi- ja ylioppilaslusikoitani! Jalasjärven parhaalla kirpputorilla käydessämme sen sijaan kyselin, olisiko yksinäisiä hopealusikoita myynnissä. Ei ollut, joku oli juuri ostanut kaikki! Valittelin asiaa Facebookissa - eikä aikaakaan, kun sukulaistyttö laittoi yksityisviestiä ja kyseli, jotta kelapaako alapakka. Eikä nyt puhuta langoista.
Kelpasi se. Kaksi pakettia alpakkalusikoita kulki nyrkkipostina haltuuni syksyn aikana - ja on levännyt askarteluhyllyssä siitä pitäen. Markkinoilta ostamani korvakorut kun oli tehty hienosti, koristehelmiä varten oli porattu reikä ym. Kyselin askarteluliikkeestä, millaisia työkaluja hopean työstäminen vaatii, mutta en oikein saanut tietoa. Hirvitti, en uskaltanut ruveta pilaamaan materiaalia.
Tänään piipahdin Kirsi-Marjan blogissa kuolaamassa ihania koruja, joita hän on tehnyt. Ja pim, melkein siltä istumalta painelin kaivamaan lusikkani esiin. Siis vaikka Kirsi-Marja ei ollut koskenutkaan lusikoihin!
Sillä tajusin, että eihän niissä tarvitse olla mitään reikää. Tämän sain aikaan sivuleikkurien, korupihtien, renkaiden ja korvakorukoukkujen sekä helmivarastoni avulla.
"Pesäkorun" idea on markkinoilta ostamistani korvakoruista. En väitä, että oma kädenjälkeni olisi tokikaan yhtä siistiä, kun korupiikin loppuosa on vain kieputettu varren ympäri, mutta olen tyytyväinen tähänkin. Näitä koruja en ole puhdistanut.
Lusikoita on jäljellä vielä melkein tusina. Odottakaas vaan. :)