Taas se meni ompelemaan

Jokainen minut tunteva tietää, että vaikka olenkin kypsällä iällä onnistunut opettelemaan vähän neulomista ja pikkuriikkisen virkkaamista, niin ompelukoneen kanssa emme oikein sovi yhteen. Tästä huolimatta minä toiveikkaana kerta toisensa jälkeen menen halpaan. Aina kuvittelen, että tällä kerralla...

Kesällä sain äidiltäni palan pellavakangasta. Pellavat hän on itse joskus 1940-50-lukujen vaihteessa kylvänyt, nyhtänyt, liottanut, lihdannut, loukuttanut ja ties mitä kaikkea niille tehdään, kunnes lopulta kehräsi pellavan langaksi ja kutoi siitä kankaan - koltinkertaan eli patjankuoreen. Näitä patjankuoria on meillä seikkaillut eri tarkoituksiin päivitettynä, kunnes nyt kerjäsin äidiltä ison palan kangasta. Mielestäni se on niin arvokasta, että siitä pitää tehdä jakku.

Samaa mieltä kankaan arvosta oli Sami. Hänellä on yleensä vakaa ja horjumaton luottamus rajattomiin kykyihini, mutta nyt hän varovasti ehdotti, että varmaan kannattaisi tehdä mallikappale ensin jostakin muusta kankaasta... Ja minä olin samaa mieltä. Kesälomalla ostamani Jokipiin Pellavan kankaat hankin juuri tähän tarkoitukseen. Kangas on tyystin erilaista kuin äidin tiivis kudelma (älkää vain kysykö mistään laadusta, en ymmärrä kangastyyleistä mitään!!), mutta kuitenkin tarpeeksi samantapaista malliksi.

Viime viikolla ryhdyin etsimään kaavaa. Äidillä ja minulla oli molemmilla täsmälleen sama visio siitä, millainen jakun piti olla: suora "laatikko" ilman mitään muotoiluja tai kauluksia, ja edessä yksi iso nappi. Vihdoin sopiva kaava löytyikin Modasta 5/2010 (takkiohje 7), ja eilen sunnuntaini ratoksi aloin piirtää sitä.

Olisi pitänyt ymmärtää heti, että tästä ei tule mitään. Modan kaavat on tarkoitettu vain röntgenkatseisille ammattiompelijoille, jotka pystyvät seuraamaan tietyn kaavanosan tietyn koon tiettyä ääriviivaa, vaikka sen päällä makaa tusina muuta saman- ja eriväristä viivaa ilman, että muualla kuin yhdessä nurkassa sanottaisiin, mihin riepuun mikin kipale kuuluu. Jos katsotte kuvaa tarkasti, näette kaavassa tekstin "takakpl?" - en nimittäin ollut varma, olinko piirtänyt takakappaleen ja jos, niin minkä vaatteen takakappaleen...

70 x 200 cm kokoinen kangas riitti leikkausvaiheessa minun kokoiselleni ihmiselle mainiosti. Olin ostanut varmuudeksi kaksi pakettia kankaita, mutta toinen säästyi nyt kokonaan. Kuvitelmana oli, että vain ompelen suorat saumat ja kanttaan tarvittavat reunukset pakkauksen mukana tulleella oranssilla kanttinauhalla.

Kuvitelma olisi onnistunut, jos ompelukoneeni olisi ollut samaa mieltä. En tiedä, onnistuinko tosiaankin hajottamaan sen talvella niiden onnettomien tilkkupeittojen kanssa, vai olenko yksinkertaisesti vain niin idiootti etten osaa ommella edes suoraa saumaa, vai oliko harva, kova pellavakangas yksinkertaisesti vaikeaa ommeltavaa - mutta koneen ommel hyppelehti aina välillä 2 cm pätkissä, ja siksakkia se ei tehnyt ollenkaan. Yleensä aina joudun itkemään kun ompelen, mutta harvoin olen itkenyt näin paljon...

Olin leikannut etukappaleet niin, että niiden etureunat tulivat hulpiolle, joten sitä ei tarvinnut kantata. Myös hihansuut olin asettanut hulpiolle, mutta kun hihoista tuli liian pitkät, jouduin sittenkin kanttaamaan... Tietysti aloitin kanttaamisen näkyvimmästä paikasta eli kauluksesta, ja tietysti ompelin nauhan ensin oikealta puolelta enkä nurjalta! Purkaminen aiheutti pellavakankaan purkautumisen, joten lopuksi kaulukseen piti ommella päälle vielä toinen nauha, ettei nuttu hajoa käsiin.

Ja eihän tuota tulosta voi parhaalla tahdollakaan väittää istuvaksi... Tosin totesin, että tällaisen käsityöntekijän, jolla on huomattavasti runsaammin intoa kuin taitoa, kannattaa ehdottomasti hakeutua töihin maatalousalan neuvontajärjestöön. Kunhan vain yllä on villaa tai pellavaa, väki on pähkinöinä - joskin jouduin viime viikolla tunnustamaan, että neuletakkini oli novitalaista eli lanka oli takuulla kaikkea muuta paitsi suomenlampaan villaa...

No, ehkä tätä käytettyä tulee, sillä kuten työkaveri aamukahvipöydässä totesi: "Eihän tuollaisen vaatteen kuulukaan istua!" Silti muistiin itselle, jos joskus uskaltaudun kokeilemaan sitä äidin kankaan ompelua: siirrä olkapäätä kohti kaulaa niin, että kaula-aukko pienenee eikä hihasauma roiku kyynärpäässä, ja levitä hihaa ylhäältä. Hihat tosiaankin jouduin lyhentämään - kun en tajua itsekään kuinka pikkuinen olen pohjoisesta etelään ja kuinka laaja idästä länteen, ei ole ihme, ettei kaupan valmisvaatteista tahdo minulle mitään löytyä...

Kaiken huippu oli se, ettei talossa tietysti ollut ainoatakaan nepparia jolla nuttu kiinnittää. Siinä vaiheessa meni hermo ja ompelin jakun etumukseen ylistarolaisen Filttiinan huopasydämen kiinni molempiin kappaleisiin. Paitsi että aamulla huomasin koneen ommelleen sen vain toisesta reunasta... Näissä aamun pimeinä hetkinä (minä ihan oikeasti kuvittelin, että parvekkeella on valoisaa!) otetuissa kuvissa kiinnittimenä on hakaneula.

Älkää ikinä ommelko. Minä en taas vähään aikaan ompele. Paitsi että nyt kumminkin jäi kutkutus - jos kokeilisi putsata koneesta pölyt ja sitten testaisi taas...